Matalapainetta

Jokinlaisessa "juhlien"jälkeisessä nuuduksissa olen ollut. Mitä nyt vähän puita kantanut, uuneja lämmitellyt ja lumia kolannut, mitä olen kärsinyt kämmenellä tehdä. On vielä noin 14 tikkiä oikeassa kädessä, tuskin tuo jouluksi paranee, kaikkeen sitä pitää ryhtyäkin. Jonkinverran olen tuntenut katumusta tästä operaatiosta, kun ei se nyt ihan pakkopakko olisi ollut.
Vaan pitäisi kai ajatella postiivisesti, eihän tässä ole vielä parannuttu kahta viikkoakaan. Tiistaina olisi tikkien poisto.

Pientä herkuttelua

Täältähän eivät lumet katoa ihan helposti, kun ne kerran taivaalta satavat. Nyt taas vaihteeksi ovat painavaa suvilunta. Olisi hyvä keli tehdä lumiukkoja, mutta ei nyt enää jaksa (huvita)
Liukasta on teillä ja kävelyteillä. Hiekkaahan täällä ei levitellä, mitä sitä nyt turhaa, kaatuilkoot..
Vähän lievittää kaatumisen pelkoa, kun ei aurata lumia pois, eipähän ole liukasta traktorin jäljiltä.

Kävin katsomassa jäätilannetta rannassa, eipä "jäälle" ole vielä asiaa, jos meinaa hengissä pysyä.
Kameralla ja kännykällä kuvatut harmaat ja synkät kuvat.

Mistähän taas löytäis sen piristysruiskeen tai punaisen langan, jotta pääsis eteenpäin jotenkin. Ei enää joulukaan oikein innosta. Olis ollut joulumarkkinat viikonloppuna, mut en jaksanut lähteä tänään.

Tässä kuitenkin paikallisen tavaratalon jouluikkuna viime viikolta.

En ole saanut aikaiseksi yhtäkään joulukorttia. Vaikka en nyt monta laitakaan niin voisi niitä tehdä ikäihmisille vietäväksi taas kuten muinakin vuosina.

Mutta alkaapa sillä olla kiire, ensi maanantaina niiden pitäisi olla Carelicumissa.

Onnea Suomi ja suomalaiset!

Kerran elämässä tulee tällainen juhlapäivä, kun kotimaa täyttää 100 v.

Viimepäivinä on tullut paljon dokumentteja ja elokuvia Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja hyvin vaikuttuneena katseltuani uuden Tuntemattoman Sotilaan elokuvan, arvostan paljon enemmän itsenäisyyspäivää kuin aikaisempina vuosina. 

Ainakin nyt olen sairaslomalla ehtinyt enemmän katselemaan tv;tä.

Sodan traumat ovat tietenkin koskettaneet meitäkin henkilökohtaisesti. 

Isä toi niitä sodasta mukanaan. Vielä synnyttyäni yli 10 vuotta sodan jälkeen, muistot ja vammat olivat mukana. Tosin minullehan niitä ei juurikaan kerrottu kun olin lapsi. 

Mutta kyllähän ne näkyivät.

Äitikin oli joutunut seuraamaan pommituksia kotirintamalla.

Varmaan äidilleni, hänen kolmelle sisarelleen ja hänen isälleen oli hyvin raskasta menettää ainoa veli ja poika, josta piti tulla jatkaja heidän maatilalleen. Vasta 20 v täyttänyt nuori mies.

Sydämeenkäyvät kuolinilmoitus ja muistokirjoitus ovat säilyneet tänne asti.

Niistä voi aistia menetyksen suuruuden.

Toivottavasti hänenkin sankarihaudalleen on laitettu seppele. 

Itse en pääse sitä katsomaan tai viemään.

Mutta tänä päivänä voimme juhlia Suomen 100 vuotista itsenäisyyttä.

Kiitos!

Joulua odotellessa