torstai 22. helmikuuta 2018

Lapasia ja vertaistukea

Näyttää kerrankin lumisade hyvältä. Aamulla tuntui kipakalta pakkanen taas vaikka oli vain -18. Jospa tu nyt lauhtuis kun näkyy lunta hiljakseen tulevan.

Eilen sain valmiiksi lapaset, vaikka näkyyhän noita lapasia olevan entisiäkin. Mutta kun yhdet reikäiset laitoin roskiin, niin piti uusia värkätä.

Meinasin etsiä lapaseen mallia netistä, mut sitten muistin että ostin joskus tuon Pirkanmaan paikkakuntalapaset-vihkosen niin sellaisen helpon mallin vinkiksi sieltä löysin. Hyvin vapaasti soveltaen katsoin vinkkiä Kangasalan lapasista. Ihan erinäköiset tulivat valepalmikkoresorilla punaisen sävyisistä langoista.

Sain muuten lahjaksikin lapaset 💙Ammattiliittoni Super lahjoitti oikein merinovillalapaset 40 vuotta liittoon kuuluneelle jäsenelle. Kiitos vaan! Ovat lämpimät, muutaman kerran olen käyttänyt niitäkin.



Ystävänpäiväkukka
sama kukka nyt
Sitten olen miettinyt elämääni, miettinyt mikä tässä mättää oikein kun ei tunnu mikään luistavan.
Sitten ajattelin, että on ollut vielä kesken surutyön käsittely ja etsin kirjastosta sitä käsitteleviä kirjoja.
Löysin ainakin kaksi hyvää vertaistuki-kirjaa.

Hanna Ekolan; Leskenlehti ja Maijaliisa Dieckmannin; Kun toinen on poissa, yksin jääneen selviytymisen keinot olen lukenut. Ja kylläpä niistä selvisi että siihen menee aikaa, eikä ole rajaa milloin surutyön pitäisi olla ohi. Voi mennä yksi, kaksi, kolme tai viisikin vuotta ennenkuin olo tasoittuu. Se on yksilöllistä ja ihan luvallista ja normaalia.
Viime vuonna kun pääsin töihin, jäi vertaistukiryhmässäkin käynnit kesken. En lukenut silloin tästä aiheesta mitään, enkä varsinaisesti ole puhunutkaan siitä, en ainakaan tarpeeksi. Suru piti laittaa "piiloon hyllylle" töissä oloajaksi, kai se sitten sieltä tippui niskaan kun työpätkä oli tehty. Talvi on minulle ollut ennenkin vaikeata aikaa, kun en pidä lumesta enkä pakkasesta. Nyt sitten vielä pitää kaikesta selviytyä yksin.  Tästäkin aiheesta voisi tehdä ihan oman postauksen...

Tuo keskimmäinen kirja on tehty oppaaksi vapaaehtoistyön tekijöille. Sellaiseen hakeutuminenkin on ollut mielessä.
Kirjoitan tunne Mitä luen- sivuille näistä vielä tarkemmin, kunhan ehdin. Nyt tuntuu ettei ajatus luista :)
Jatkan sitten joskus.
Kun oon vähän sellanen kuuhullu ollut, niin yksi kuva eilisestä kuusta :)
Kuunsirppi se kyllä oli, vaikka ei siltä näytä
 


7 kommenttia:

  1. Voi että. Tuli taas surku sun puolesta. Mutta aikaa on tosiaan kulunut vasta niin vähän, että eihän siitä voi millään näin lyhyessä ajassa selvitä, kun kumminkin sitä yhteistä aikaa oli niin pitkään :(.

    Lähetän sulle täältä merinovillaakin lämpimämmät halit <3

    VastaaPoista
  2. Olen miettinyt johonkin sururyhmään menemistä, jotta saisin veljeni kuolemaa työstettyä. Nyt tuntuu, että arjen kiireessä sen painaa jonnekin taka-alalle, mutta siellä se on ja muhii ja nousee pintaan välillä hyvinkin voimakkaana. Aika varmasti tekee myös tehtävänsä, mutta ei ehkä tekisi pahaa asiasta puhua. Voimia sinulle surutyöhön.
    On muuten tosi hienot lapaset. Tuossa kirjassa taitaa olla useampikin hyvä malli.

    VastaaPoista
  3. Varmasti puolison menetys on niin raskas ja iso asia, että vaatii vuosia, että jotenkin oppii elämään yksin.

    Lähetän täältä Tampereen naapurista ison halauksen ja lämpimiä ajatuksia!

    VastaaPoista
  4. Surutyö on pitkä ja voimia vievä prosessi, voimia sinulle! Isän kuoleman käsittely vei kauan, tosi kauan! Suru muuttui viimein ikäväksi.

    Kauniit lapaset, olen muuten Kangasalta kotoisin :D

    VastaaPoista
  5. Upeat ja lämpimät lapaset. Voimahaleja sinulle.

    VastaaPoista
  6. Saithan sinä aikaiseksi upeat lapaset!
    Suru vie aikaa, ajoittain hieman helpottaa, kunnes taas voi tuntea hyvinkin suurta surua. Anna aikaa itsellesi se on paras keino, sitten se elämä kyllä tempaisee mukaansa kun suurin suru väistyy.. ei välttämättä katoa koskaan, mutta muuttaa muotoaan ja helpottaa, muistot kauneimmat jää..

    VastaaPoista